sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Hiipivä skitsofrenia - toisinajattelijat Neuvostoliitossa


Hiipivä skitsofrenia

Hiipivä skitsofrenia (ven. вялотекущая шизофренияvjalotekuštšaja šizofrenija) oli
sairausluokitus, jonka avulla
 Neuvostoliitto ja eräät sosialistiset maat sulkivat toisinajattelijoita ja muita yhteiskuntaan
kriittisesti suhtautuvia
mielisairaalahoitoon.[1] Lännessä tämä nähtiin totalitaariseen yhteiskuntaan liittyvänä karkeana
 ihmisoikeuksien
polkemisena ja lääketieteen hyväksikäyttönä sorron välineenä.[1] Neuvostoliiton psykiatriyhdistys
 erotettiin
Maailman psykiatriliitosta 1983, kylmän sodan viimeisen huippukauden aikana. Jäsenyys
palautui vuoden 1989
 lopulla.
Hiipivä skitsofrenia oli Neuvostoliittolaisen psykiatri Andrei Snežnevskin kehittämän
kolmiportaisen
skitsofrenialuokituksen yksi muoto. Sen hoitomuotoina käytettiin muun muassa
sähköshokkihoitoa sekä
vuorottelevia kuumia ja kylmiä kylpyjä sekä insuliinipistoksia[1], jotka olivat kautta maailman
 käytettyjä
terapiakeinoja, mutta olivat myös kidutusluonteisia. Länsimaissa luokitusta ei hyväksytty, eikä
hiipivän
skitsofrenian kaltaista sairautta tunnettu lainkaan. Niinpä Neuvostoliiton sisäministeriön alaisten
 mielisairaaloiden
 toimintaa pidettiin yksinomaan kidutuksena.
Snežnevski ei hyväksynyt ihmissuhteiden osuutta mielenterveyden horjumisessa eikä myöskään
 psykoanalyysiä.
Psykoanalyysiin on diktatuureissa aina suhtauduttu torjuvasti.[2]
Hiipivän skitsofrenian Snežnevski diagnosoi seuraavasti: "Muutokset alkuperäiseen 
persoonallisuuteen ovat 
ristiriitaisia. Potilaalla havaitaan optimismia, vilkasta toimintaa, aktiivista osallistumista 
entisen passiivisuuden
 asemesta, taistelua oikeudesta uuteen elämään." Tätä kaikkea oli edeltänyt vuosia kestänyt
vaihe, jota kukaan ei
 ollut huomannut. Otaksuttiin, että potilas oli jo aikaisemmin ollut psykoottinen ja nyt muuttunut
muun muassa
uudistusmieliseksi ja uppiniskaiseksi. Toisinajattelijan toimittaminen oman tahtonsa vastaiseen
 hoitoon oli
inhimillistä. [3] Tunnetut toisinajattelijat kuten biologi Žores Medvedev, neuropsykologi Vladimir 
Bukovski ja matemaatikkko Leonid Pljuštš 
saivat diagnooosin hiipivästä skitsofreniasta.
Psykiatriassa nojattiin jo varhain Josif Stalinin viitoittamaan politiikkaan. Kun hän puheessaan
joulukuussa 1929
 nosti "käytännön" tärkeämmäksi kuin "teorian" ja korotti poliittisen arvostelukyvyn tärkeämmäksi
 kuin tieteellisen,
 psykiatrit olivat tieteenharjoittajista ensimmäisiä, jotka lähtivät uuden järjestelmän tukijoiksi.[4]
Näin psykiatrian
poliittinen manipulointi aloitettiin hallinnon toimesta 1930-luvun alussa ja alistettiin Lavrenti
 Berijan komentaman
 NKVD:n alaisuuteen vuonna 1939.
Vieraillessaan Helsingissä vuonna 1977 neuvostoliittolainen professori Georgi Morozov totesi,
 että
"Yhteiskuntajärjestelmien eroilla on yhteyttä neurooseihin... Neuvostojärjestelmä on on 
onnistunut takaamaan 
kansalaisten perusturvallisuuden. On työtä, asuntoja ja humaaneja ihmissuhteita." Hän myös
 mainitsi, että
itsemurhien ehkäisemiseksi tehtävä työ on turhaa. Samoin kiellettiin alkoholismin syiden
tutkiminen, sillä
itsemurhia eikä alkoholismia esiintynyt kommunistisessa yhteiskunnassa. [5].
Stalinin johdattelema suunta ei koskenut pelkästään psykiatriaa, vaan eri alojen tieteenharjoittajia erotettiin,
vangittiin ja katosi ja kuoli muun muassa Gulag-leirijärjestelmän pyörteisiin.[1] Tieteen tekeminen
 alistettiin
totalitaariselle valtaideologialle, samoin kuin natsi-Saksassa ja tästä seurasi perustavalla tavalla
 tuhoisa jakso
molempien maiden tieteelle.[1] Käytännössä poliittinen taho määritteli, mikä oli oikeanlaista
tiedettä ja muun
muassa yliopistoissa vallitsi poliisivaltion ilmapiiri, jossa opiskelijat vakoilivat salaisen poliisin
 laskuun toisiaan ja
 professoreja.[1] Tyypillisiä syytöksiä tieteenharjoittajia vastaan oli vasta-vallankumouksellisuus,
anti-materialismi
 ja anti-pavlovilaisuus.[1]
Vuosina 1965-1967 nuoria moskovalaisia sosiologeja erotettiin viroistaan, sillä he olivat "liian 
nuoria ja liian kokemat
tomia" ja he olivat saaneet "kauheita tuloksia" tutkiessaan huumeiden käyttöä ja itsemurhia. [6]

[muokkaa]Lähteet

[muokkaa]Viitteet

  1. ↑ a b c d e f g Lavretsky 1998
  2.  Achté, Kalle: Optimistisen psykiatrin muistelmat (375). WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999
  3.  Achté Kalle: Optimistisen psykiatrin muistelmat (377-379). WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999
  4.  Lavretsky 1998, s. 539
  5.  Achté, Kalle: Optimistisen psykiatrin muistelmat (373).WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999
  6.  Achté, Kalle: Optimistisen psykiatrin muistelmat, (375). WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999

[muokkaa]Aiheesta muualla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti