lääkeriippuvuus SSRI-lääkkeisiin

lääkeriippuvuus SSRI-lääkkeisiin

Masennuslääkkeistä on vaikea päästä irti pitkän käytön jälkeen. SSRI-lääkkeet johtavat pitkäaikaiskäytössä riippuvuuteen. Mitä siitä lopulta seuraa, kun vielä otetaan huomioon, ettei vielä  ole pystytty selvittämään täydellisesti SSRI-lääkkeiden koko vaikutusmekanismia. Käykö ennen pitkää niin, että SSRI-lääkeet luokitellaan huumeiden kaltaiseksi riippuvuutta aiheuttavaksi lääkkeeksi. Onko sitten seuraava vaihe, että lääketeollisuus kehittelee uuden lääkkeen, jonka avulla ihminen pystyy irtautumaan SSRI-lääkkeestä. Tähänhän on päädytty esimerkiksi heroiinin, joka kehitettiin alun perin yskänlääkkeeksi, vieroituksen onnistumiseksi.

Olen pohtinut miksi on niin vaikea päästä irti SSRI-lääkeriippuvuudesta? Kun olen seurannut ihmisten omia kertomuksia lääkkeestä irtautumiseksi, olen huomannut, että usein vieroitusoireet vain pahenevat ajan myötä. Järjen mukaan tilanne pitäisi olla päinvastainen. Mahtaisiko selitys löytyä siltä alueesta, että kun potilaalle syötetään pitkään tavallaan yliannos serotoniinia, niin se on minimoinut reseptorien määrän niin pieniksi, että ne eivät enää reagoikaan joustavasti muuttuneeseen tilanteeseen. Monet vieroitusta yrittäneet kertovat saavansa sähköiskun kaltaisia tuntemuksia.

Tuntuisi loogiselta, että tämä on jotenkin yhteydessä nimenomaan siirtymiseen reseptorien kautta. Aivot huutavat serotoniinia, mitä ei enää olekaan tarjolla entisiä määriä. Ja kun reseptorit ovat minimaalisen kapeita, tapahtuu salamaniskun kaltaisia purkauksia aivoissa.

Myös SSRI-lääkkeiden vaikutusmekanismista tehdyt tutkimukset ja varsinkin niiden epämääräiset tulokset herättävät  kummastusta. Mikä on lääke, jonka tarkkaa vaikutusmekanismia ei kukaan ole toistaiseksi pystynyt selvittämään aukottomasti??

Valitettavasti serotoniiniteorian paikkansapitävyyttä ei ole pystytty todistamaan. Ihmiset, joiden aivoissa on runsaasi välittäjäaineita, eivät ole sen onnellisempia kuin ihmiset, joiden aivoissa on vähän välittäjäaineita. Monet asiantuntijatkin ovat epätietoisia mihin voimakas serotoniinilääkitys voi johtaa. Hoitojärjestelmän; hoitavan lääkärin, pitää kertoa jo hoitoa aloitettaessa määräämänsä lääkkeen hyvät ja huonot vaikutukset ja ne suositusajat (hoidon kesto), mitkä lääkkeen käytölle asettaa. Lisäksi potilaalle pitää kertoa, että pitkäaikaiskäyttö aiheuttaa riippuvuutta. Tällä hetkellä ongelma vaietaan kuoliaaksi tai vähätellään koko ongelmaa.

Luettuani Andrew Solomonin kirjan ”Keksipäivän demooni” – masennuksen Atlas Sieeltä löytyi niitä faktoja, mitkä vahvistivat omia ajatuksiani ja epäilyjäni SSRI-lääkkeiden sekä hyvistä että ei  toivotuista vaikutuksista. Tärkein oivallus oli se, ettei lääketehtaitten intressi ole kertoa kaikkia tietoja lääkkeistään; jotkut epämiellyttävät haittavaikutukset, lääkkeen syömisen lopettamisohjeet jne. Samoin lääkäreidenkin vaiettava joistakin tiedoistaan, koska hyvät suhteet lääkefirmoihin ovat tärkeämpiä kuin potilaiden mielipiteet syömistään lääkkeistä.”

Tämä edellinen on ote kirjasta ”SSRI Onnenpilleri vai aikapommi? Kirjoittaja on Kari Siimes, Psykoterapeutti, joka on itse läpikäynyt masennuksen ja  siitä toipumisen. Samalla hän on läpikäynyt lääkeriippuvuuden ja siitä vapautumisen. Hän tilittää kirjassaan avoimesti tuota psyykenlääkeriippuvuutta ja miten vaikeaa siitä on vapautua. Tämän kirjan luettuasi huomaat, miten asiantuntematon on Sami Anttilan väite, että psyykenlääkkeisiin ei tule riippuvuutta

Ingalill Österberg

Lääkeriippuvuus - salattu kärsimys

Ryhmä, joka toistaiseksi itse on vaiennut ja jota on vaiennettu tehokkaasti koostuu niistä lääkeriippuvaisista, jotka ovat noudattaneet tunnollisesti lääkärien määräämiä rauhoittavien tai unilääkkeiden annostuksia. Vaaroja tiedostamatta he ovat joutuneet psyykkisen ja fyysisen riippuvuuden ansaan. Meillä on vielä pitkä matka, ennen kuin heille on tarjolla riittävästi vieroitushoitoa.

Ruotsalaiset ovat edelläkävijöitä tällä alueella - etumatkaa on 20 vuotta. Heidän arvionsa mukaan ryhmä voi olla suuri - siihen kuuluu ehkä 200.000 henkilöä. Kuka uskaltaa arvioida meidän tilannettamme? Mitkä ovat esteet oikeiden lukujen esiinsaamiseksi?

Kettil Bruun - rohkea yhteiskuntatieteilijä - uskalsi nostaa päivänvaloon viranomaisten, lääkäreiden ja lääketeollisuuden osuuden ongelmien synnyssä. Mutta kuka on tänään tietoinen hänen paljastuksistaan? Myönteistä on, että myös meillä on nyt tarjolla koulutusta näistä ongelmista ja että käynnissä on projekteja bentsodiatsepiiniriippuvuudesta, mm. Kettutien A-poliklinikalla ja Tampereen A-klinikalla. Suunnitteilla on myös valtakunnallisella tasolla kartoittaa lääkkeiden sivuvaikutuksia. Mutta miten saada lääkärit ilmoittamaan, että heidän määräämänsä lääke on aiheuttanut sivuvaikutuksia?

Päihdehuollossa on käynnistynyt terveellinen itsekritiikki. Aiempaa valppaammin tiedostetaan lääkehoitoon liittyvät vaarat, eli että voidaan synnyttää uutta riippuvuutta. Diagnooseja peräänkuulutetaan oikeutetusti. Ellei tiedetä, mitä tulee hoitaa, on kysymys puoskaroinnista. Perusteellinen kartoitus - mm. alkoholi- ja lääkeanamneesin teko - on itsestäänselvyys eritoten erityishuollossa. Tänään tuntuu mielettömältä, että on ollut aikoja, jolloin jopa alkometriä pidettiin vaarallisena kojeena.

Akuuttihoito, joka rajoittuu vain lääkehoitoon, on köyhää. Nykyään kukoistavat vaihto-ehtomenetelmät - akupunktio, rentoutusharjoitukset, vyöhyketerapia - ovat tervetulleita, ei vähiten tässä valossa. Samalla on löydettävä oikea tasapaino, jotta ei liiallisessa innossa pyritä lääkkeettömyyteen, joka voi olla jopa hengenvaarallista vieroitusoireissa. Ei voi liioin olla tarkoitus, että hoitoyhteisössä asuva joutuu piilottamaan lääkkeensä, uskaltamatta puhua niistä, tai saada ehkä potkut, jos jää kiinni. Ei paniikkihäiriöstä kärsivän tule joutua paniikissa lähtemään hoidosta, vain koska häneltä evätään lääkkeet.

Jotta voidaan vapautua pitkäaikaisesta lääkeriippuvuudesta on Jan Albinsonin mukaan sovellettava kuutta ehtoa: Asiakas tarvitsee tilaisuuden ja aikaa puhuakseen avoimesti tilanteestaan lääkeriippuvaisena turvallisessa ja rehellisessä kohtaamisessa, missä auttajan usko asiakkaan omiin voimavaroihin on keskipisteessä, kuten myös auttajan luottamus ja kärsivällisyys.

Milloin päättäjät ja terapeutit ottavat tosissaan vastaan lääkeriippuvaisten kärsimyksen signaalit? Toivon mukaan keskustelu ei lukkiinnu kysymykseen ryhmän suuruudesta tai siitä, mikä on itseaiheutettua, mikä ei, mikä primaaria tai sekundaaria oireyhtymässä.
Kaikista tärkeintä olisi tänään välittää toiveikas sanoma lääkeriippuvaisille siitä, että heidän avuntarpeensa on tunnistettu ja että apu on mahdollista.

Mutta onko tänään valmiutta avata ovet uusille asiakasryhmille? Eikö ole olemassa vaara tinkiä etiikasta sopeutumisen nimissä? Yhteiskunnassa on aina tuhoisia voimia, jotka vain odottavat tilaisuuttaan heikomman halveksunnassaan. Sen takia on koottava kaikki myönteiset vastavoimat niiden estämiseksi. Lopuksi on aina kysymys arvostuksista, suhteestamme kärsimykseen. Onko ihmisillä oikeus tunteisiinsa ja niiden ilmaisemiseen, vai odotammeko heidän pystyvän itsehillintään spartalaisen tavoin kettu sydämessään kiinni? Vannommeko uskollisuudenvalan teorioille, menetelmille, järjestelmille vai eettisille periaatteille?
Ingalill Österberg on A-klinikkasäätiön apulaisjohtaja
Tiimin sisällysluettelo
 

- - - - - - - - - - - -- - - - - --