http://www.mielenterveyshelmi.fi/?netti-helmi_33
Peter Lehmann (ed)(2004): Miten pääsen eroon psyykenlääkkeistä?
16.9.2004 / Olli Stålström
Peter Lehmann (ed)(2004): Miten pääsen eroon psyykenlääkkeistä? Coming
off psychiatric drugs/Psychopharmaka absetzen
Arvostan suuresti läpinäkyvyyttä, avoimuutta ja suoruutta niin ihmissuhteissa
kuin organisaatioissa. Siksi on ollut kiehtovaa liittyä suureen monikansalliseen organisaatioon, jonka toimijat, korkeinta johtoa myöten, ovat julkistaneet jopa potilaskertomuksensa kirjana ja selvittävät miten ovat päässeet eroon psyykenlääkkeistä. Vejlen kokouksessa julkistettiin Peter Lehmannin toimittaman kirjan englanninkielinen versio. Kirjassa monet WNUSP:in jäsenet ja johtajat esittelevät selviytymistarinansa.
Maltillisen kriittinen ote
Peter Lehmann on lääketieteellisen kustantamon johtaja ja ollut pitkään
kuntoutujaverkosto ENUSP:in johdossa. Humanistisen koulutuksen saaneen Lehmannin ote on varsin hillitty ja varovainen, eikä se ole perinteisen antipsykiatrian tapaan hyökkäävä psykiatriaa kohtaan. Kirja alkaa varauksilla ja varoituksilla ongelmista, joita saattaa syntyä, jos jättää tarpeellisen lääkityksen pois omin päin. Toimittaja varoittaa myös, ettei kirjaa ole tarkoitettu ammatillisen avun korvikkeeksi. Toimittaja varoittaa edelleen, että kirjan kaikki tapaukset ovat myönteisiä, koska kirjaan pyydettiin vain myönteisiä tapauskertomuksia lääkkeistä eroon pääsemisestä. Toimittaja sanoutuu irti kaikesta vahingosta, joka saattaa aiheutua lääkityksen lopettamisesta omin päin. Kaikkien varoitusten ja varaumien jälkeen Peter Lehmann tekee kuitenkin tiivistä yhteenvetoa niistä psyykenlääkkeiden haitta- ja sivuvaikutuksista, jotka ovat meille kaikille, lääkkeitä joskus käyttäneille, tuttuja. Hän kritisoi sitä psykiatrien ja lääketeollisuuden antamaa julkisuuskuvaa, jonka mukaan psyykenlääkkeet olisivat turvallisia ja tehokkaita ja hoitaisivat psyykkisiä ongelmia. Kirjan tapausselostuksista ja yhteenvedoista käy ilmi, että lääkkeet ovat kaikkea muuta kuin turvallisia. Yli 30 artikkelin voimalla kuvaillaan tarkasti eri lääkeaineiden vaikutukset ja sivuvaikutukset. Useimmiten lääkkeiden sivuvaikutukset ilmenevät lihasjäykkyytenä, seksuaalielämän esteinä, suun kuivumisena, aivotoiminnan muutoksina, lihomisena, levottomuutena ja jopa kuolemana. Kirja kritisoi myös käsitystä, että lääkkeet olivat kovin tehokkaita. Lääkkeiden tarkkuudessa on vielä kovin paljon korjaamista, eikä psykiatrisia täsmälääkkeitä juurikaan ole. Lehmannin mukaan psyykenlääkkeillä on vielä kovin laaja-alainen, lähinnä huumaava vaikutus, joka peittää alleen lähes kaikki elintoiminnot eikä vain tavoiteltuja oireita. Lukijalle selviää mm. se, että mielenterveyspotilaisiin vanhastaan liittynyt kaavamainen kuva lihakset jäykkänä ”tönkkönä töpöttävistä” ja kuolaa valuvista laahustajista ei niinkään ole ollut osa varsinaista psykiatrista ongelmaa. Se on johtunut niiden lääkkeiden sivuvaikutuksista, joilla psykiatrisia ongelmia on yritetty hoitaa. Lehmannin kirja kuva varsin havainnollisesti miten monessa tapauksessa hoidolla on saattanut olla pahemmat vaikutukset kuin itse taudilla. Jo kirjan esipuhe korostaa, ettei ainakaan vielä ole kiistattomasti selviä rakenteellisia tai kemiallisia kehollisia muutoksia, jotka tyhjentävästi selittäisivät esim. ”skitsofrenian” tai ”bipolaarisen oireyhtymän” olemuksen. Kirja tarkastelee niitä yhteiskunnallisia tekijöitä joiden johdosta psyykenlääkkeitä koskevat myytit ovat päässeet leviämään. Lääkkeitä tarjoavat tahot –lääkärit ja tutkijat ovat auktoriteettihahmoja, joiden yleisesti kuvitellaan olevan ”arvovapaita”. Lääketehtailla on valtavat markkinointikoneistot, jotka tuottavat myönteisiä mielikuvia lääkkeiden vaikutuksista. Kirjan mukaan toinen ja ehkä tärkeämpi myytin ylläpitäjä on se, että ihmiset, joille lääkkeitä kaupataan ja jotka ovat julkisesti puhuneet niiden kielteisistä vaikutuksista, on lähes automaattisesti voitu leimata ” hulluiksi”, jotka eivät tiedä mistä puhuvat. Mielenterveyden ongelman leima on helposti saanut aikaan sen, että leiman kantajalla on katsottu olevan alentunut arvostelukyky, eikä tätä siksi ole pidetty luotettavana omien kokemustensa tulkkina.
Tilanteen tekee hyvin ongelmalliseksi se, ettei kaikkien
mielenterveysongelmaisten arviointikyky aina olekaan täydellinen. Maailman mielenterveyskuntoutujain verkoston WNUSP:in puheenjohtaja Judi Chamberlin muotoileekin kirjan taustalla olleen tavoitteen: ”Miten voin turvallisesti lopettaa lääkkeiden käytön ja saada tilalle ei-lääkkeellisiä tukiverkostoja?” Chamberlin puhuu avoimesti ja suoraan lääkkeiden käyttöön liittyvistä kiperistä ongelmista. Ensimmäinen on tietyn lehdistön osan antama vääristynyt kuva mielenterveysongelmaisista ja lääkkeiden käytön lopettaneista. Nämä on usein perusteettomasti kuvattu uhkana ympäristölleen. Chamberlin myöntää myös että mielenterveysongelmainen saattaa kriisivaiheessa olla hyvinkin kuluttava ja häiritsevä lähimmäisilleen ja ympäristölleen. Kuitenkaan tällaisen ihmisen hiljentäminen lääkkeillä ei ole ainoa ratkaisu. Kirjaan on kirjoittanut esipuheen myös suomalainen Pirkko Lahti, Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikainen puheenjohtaja ja Maailman Mielenterveyden Keskusliiton (WFMH) presidentti. Pirkko Lahti pitää kirjaa ensimmäisenä, joka puhuttelee ihmisiä, jotka itse haluavat päästä omasta tahdostaan eroon psyykenlääkkeistä. Pirkko Lahden mukaan omakohtaiset kuvaukset ihmisistä, jotka ovat onnistuneet pääsemään eroon lääkityksestä, ovat hyvin tärkeitä motivaation kohottajia. Lahti viittaa erityisesti rauhoittaviin lääkkeisiin, kuten bentsodiatsepiineihin, joihin voi jäädä koukkuun todella pahasti.
Mielenterveyden mannekiineja
Peter Lehmannin toimittamassa teoksessa on melkein 30 tapauskertomusta,
joissa lääkkeistä eroon päässeet kuvaavat omin sanoin lääkkeiden vaikutuksia ja sivuvaikutuksia ja miten he ovat päässeet lääkkeistä eroon. Teoksen lopussa on aivan käytännönläheistä tietoa sitä miten järjestää elämänsä, jotta voi lopettaa hallitusti lääkityksen käytön, kotiympäristö muuttamista, loman ottamista ja reippailun aloittamista myöten. Teos on hyvin dokumentoitu lähdeviitteineen, lääkesanastoineen ja kirjoittajien henkilötietoineen. Toimittaja varoittaa moneen otteeseen lopettamasta lääkitystä äkillisesti ilman valvontaa. Teoksen artikkelit antavat varsin vakuuttavan todistajanlausunnon siitä, että lääkkeiden käytöstä on mahdollista päästä eroon harkitusti yhteistyössä myötämielisen terapeutin tai tukihenkilön kanssa. Samalla on mahdollista päästä eroon kehoa ja mieltä rasittavista sivuoireista, mm. suun kuivumisesta, liikalihavuudesta ja seksielämän häiriöistä. Omassa kertomuksessaan Peter Lehmann kuvaa dramaattisesti miten hän joutui psykiatrisen väkivallan kohteeksi nuoruuden kriisin yhteydessä. Hänen vanhempansa pakottivat Lehmannin psykiatriseen pakkohoitoon, koska eivät ymmärtäneet paremmin. Poikaa alettiin rauhoittaa pumppaamalla häneen päivittäin pakolla satoja pillereitä vastaava määrä raskaan sarjan psyykenlääkkeitä eli neuroleptejä (Haldol, Truxal, Triperidol, Orap, Akineton). Lehmann sai myös raskaita diagnooseja (”paranoidinen psykoosi”, ”hebefreninen skitsofrenia”). Sairaalan merkintöjen mukaan Lehmannin vastarinta saatiin pakkohoidolla murrettua ja hänen olemuksensa alkoi muuttua kumaraksi ja jäykäksi (katatoniseksi). Raskas psyykenlääkitys sai aikaan raskasta oirehtimista. Lehmann itse kuvaa miten hän alkoi kärsiä apatiasta, Parkinsonin taudin kaltaisista oireista, halvausta muistuttavasta lihasheikkoudesta, suun automaattisista nytkähtelyistä, tukehtumisen tunteesta, sammaltavasta puheesta, liikalihavuudesta ja hiusten lähdöstä. Lehmann alkoi psykiatrien painostuksesta uskoa ”tarvitsevansa” lääkitystään, jotta ei retkahtaisi takaisin sairauteensa. Hän koki lääkinnällisen pakkohoidon niin pahana kidutuksena, että pyysi vaimonaan tuomaan tappavan annoksen unilääkettä, ellei olisi päässyt ajoissa vapauteen. Ystävien avustuksella hän sai siirron toiseen sairaalaan, jossa oli enemmän vapautta. Pitkän aikaa hän heilui epätoivon, toivon ja itsetuhoajatusten välillä. Tapaaminen entisen tyttöystävän, Brigitten, kanssa oli myös pettymys. Vuosikausien pakkolääkitys oli kokonaan lopettanut hänen seksuaalisuutensa, erektiokyvyn ja jopa märät unet. Lehmann ei ollut kuitenkaan kehdannut edes mainita tästä ongelmasta psykiatreilleen. Lääkityksestä irrottautuminen alkoi tavallaan vahingossa. Oltuaan joululomalla vanhempiensa luona 1970-luvun lopulla, Lehmann unohti ottaa pillerinsä yhtenä päivänä. Aluksi hän pelästyi, että joutuisi psykoosin valtaan. Toisaalta hän alkoi myös pohtia lopettamisen mahdollisuutta, kun ei ollutkaan saanut oireita. Innoissaan Lehmann mainitsi äidilleen jättäneensä lääkkeet pois. Äiti kauhistui ja hälytti paikalla isän ja psykiatrin. Lehmann jaksoi kuitenkin vastustaa kaikkien painostusta ja pääsi lopulta eroon kaikista lääkkeistä ja vieroitusoireista. Peter Lehmannin teosta on hankittu Helmin kirjastoon yksi saksankielinen ja yksi englanninkielinen kappale. Tietoa, tukea ja varoituksia
Gabor Gombos, rauhoittavista ja ahdistuslääkkeistä eroon.
ENUSP:in toinen johtohahmo on unkarilainen fyysikko Gabor Gombos, jota alettiin lääkitä masennuslääkkeillä jo 16-vuotiaasta lähtien. Hän joutui lapsena sairaalaan epäiltynä aivokalvontulehduksesta. Koska Gaborin äiti oli tunnettu ”maanis-depressiivisestä” diagnoosistaan, lääkärit pelkäsivät myös nuoren Gaborin olevan taipuvainen masennukseen ja siksi aloittivat tämän lääkinnän Surmontililla.
Kun nuorelle Gaborille kerrottiin, miten lääkitys tulee tuhoamaan hänen seksuaalielämänsä, hän murtui ja joutui jälleen psykiatriseen sairaalaan Hänelle annettiin ”maanis-depressiivisen” diagnoosi ja alettiin lääkitä sen mukaisesti. Hänelle syötettiin masennuslääkkeitä ja rauhoittavia, vaikka todelliset ongelmat olivat köyhyys ja ammatin löytämisen vaikeus fyysikkona. Rauhoittavien pistosten kierre katkesi vasta kun muuan Gaborin ystävä, joka tunsi tämän tilanteen, tuli sattumalta käymään. Ystävä tunsi Gaborin herkkyyden aikaisemmilta vuosilta. Ystävä ei voinut uskoa, että Gaborin tilanne olisi johtunut mistään sairaudesta. Ystävä opiskeli teologiaa sillä hetkellä ja alkoi ruokkia Gaboria, siivota tämän kotia ja viettää pitkiä aikoja yhdessä tämän kanssa. Kolmen viikon ystävänavun jälkeen Gabor huomasi pystyvänsä olemaan ilman lääkkeitä ja päätti yhteistyössä lääkäri kanssa lopettaa lääkityksen. Vieroitusoireet olivat ankarat. Gaboria pyörrytti, joskus hän ei pystynyt edes istumaan tuolilla, vaan joutui kävelemään ympyrää tai istumaan maassa pyörtymisen pelosta. Aivan loppuun saakka Gaborilla oli voimakkaita pelkoja (”paniikkihäiriötä”). Ystävän ansiosta Gabor käsitti, että hänen elämästään oli puuttunut rakkaus ja ryhtyi etsimään sitä. Rukoilu ystävien kanssa auttoi suuresti vieroitusoireiden ja yksinäisyyden kestämisessä. Vähitellen Gabor alkoi saada etäisyyttä ja suhteellisuutta ongelmiinsa. Hän kertoo rakkauden antaneen itselleen avaimen elämään.
Mary Nettle, ero vapautti
ENUSP:in uudeksi puheenjohtajaksi kesällä 2004 valittu Mary Nettle kuvaa psyykkisiä ongelmia, joita avio- ja perhe-elämä tuottavat naiselle. Mary turvautui psykiatrin apuun ensi kerran 25-vuotiaana vuonna 1978. Hän kuvaa henkisiä paineita, jotka johtivat hänet viimein sairaalahoitoon. Mary oli juuri mennyt naimisiin, hänellä oli pitkä ja vaikea työmatka ja hänen työmääränsä oli suuresti lisääntynyt koska työtovereita oli vähennetty, jolloin Maryn työmäärä oli kasvanut.
Henkiset paineet johtivat lopulta siihen, että Mary Nettle ei kestänyt, vaan joutui sairaalahoitoon, jossa hänelle annettiin maanis-depressiivisen leima. Hän joutui syömään litium-lääkitystä, jonka väitettiin tasaavan mielialaheilahduksia. Tosiasiassa Mary joutui kärsimään vakavista sivuoireista. Litiumin lihottava sivuvaikutus on jo hyvin dokumentoitu. Ikävin sivuoire oli kuitenkin, ettei Mary pystynyt kokemaan mitään tunteita. Maryn ongelmia lisäsi se, että hänen aviomiehensä oli vakavasti alkoholisoitunut ja Mary tunsi olevansa vankina. Lääkityksensä takia Mary ei pystynyt ilmaisemaan tunteitaan, vaan otti hiljaa vastaan aviomiehensä asiatonta käyttäytymistä sanaakaan sanomatta. Etsiessään apua eri tahoilta Mary oli löytänyt pienen vertaisryhmän ihmisiä, jotka olivat kokeneet psykiatrista hoitoa ja halusivat muuttaa systeemiä. Mary pystyi lopettamaan litiumin ottamisen kymmenen vuoden käytön jälkeen. Hän koki olevansa yhteydessä tunteisiinsa taas. Marylle myönteinen muutos oli kyllä katastrofi avomiehelle, joka oli tottunut passiiviseen vaimoon, joka nöyrästi siivosi kotonaan aviomiehensä jälkiä sanaakaan valittamatta. Maryn lopetettua litiumlääkityksen, hänen aviomiehensä selosti olevansa alkoholisti ja oli ollut pari kertaa vieroitushoidossa. Aviomies joutui eroamaan työpaikastaan alkoholinkäyttönsä takia. Lopulta Mary päätti itsenäistyä ja repäistä itsensä irti vahingoittavista olosuhteista. Hän muutti äitinsä luo neljänkymmenen vuoden iässä. Mary toimii aktiivisesti vertaisryhmässä ja on vaihtanut lääkäriä. Mary ei käytä säännöllisesti mitään lääkitystä mutta on yhteydessä terapeuttiin. Vasta päästyään irti ahdistavasta aviomiehensä ja äitinsä hoitamisesta, Mary koki oman romahduksen. Hän vaati kotihoitoa, koska kieltäytyi menemästä sairaalaan. Mary on edelleen yhteydessä vertaistukiryhmään ja lopettanut litiumin käytön. Hän on helpottunut sen takia, etteivät hänen tunteensa ole enää tukossa. Joskus hän joutuu kuitenkin vielä turvautumaan rauhoittaviin lääkkeisiin univaikeuksien voittamiseksi. Katherine Zurcher, rauhoittavien lääkkeiden koukusta irti Katherine Zurcherin tarina on yksi koskettavimmista, johon itsekin pystyin samastumaan. Katherine oli joutunut lapsesta saakka psykiatrisen väkivallan kohteeksi. Hän oli 17-vuotiaana ollut vain hyvin surullinen, pelokas ja ujo. Katherine oli joutunut lapsuutensa asumaan vieraassa maassa ilman ystäväverkostoa. Hän alkoi saada masennuksen, ahdistuksen ja alemmuudentunteen oirea. Katherine pyysi päästä sairaalaan, jossa hän sai lopulta virheelliseksi osoittautuneet skitsofreniadiagnoosin. Häntä alettiin hoitaa neurolepteillä eli raskailla rauhoittavilla, jotka erottivat nuoren naisen omista tunteistaan ja motivaatioistaan. Raskaan lääkityksen oireet olivat pelottavia. Katherine sai kouristuksia ja välillä hänen kielensä tuli kouristuksenomaisesti ulos suusta. Katherine pelkäsi näyttävänsä juuri sellaiselta hullulta, jonka hänen oletettiin olevan. Katherine kertoo miten miesprofessori kohteli häntä loukkaavasti ja alistavasti lääkärinkierroksella. Häneen suhtauduttiin kuin eläintarhan eläimeen. Katherine joutui 20 vuoden ajaksi lääkekierteeseen, jolloin häneen pumpattiin erilaisia rauhoittavia lääkkeitä. Katherine itse katsoi ahdistuksensa johtuvan siitä, että hän pyrki olemaan täydellinen vaimo ja täydellinen työntekijä. Hänellä alkoivat lääkkeiden sivuvaikutukset ja vieroitusoireet mennä sekaisin. Hän joutui lääkitsemään vieroitusoireita ottamalla lisää rauhoittavia: hän alkoi kokea yhä enemmän pyörrytystä, avoimen paikan pelkoa, kodin jättämisen pelkoa tai avoimen paikan pelkoa, mikä on yleistä bentsodiatsepiinien käyttäjillä Katherine joutui pahaan koukkuun lääkkeiden kanssa. Hän alkoi saada paniikkihäiriön oireita. Hän alkoi hävetä itseään narkkarina, mikä hän tosiasiassa olikin.
Katherine saa vielä ajoittain kohtauksia, jolloin ilmenee hypersensitiivisyyttä, jännitystä ja pyörrytystä. Mutta hän on myös oppinut elämään näiden tuntemusten kanssa rentoutuneesti. Katherine tapasi vihdoin lääkärin, joka oli antanut virheellisen skitsofrenia-diagnoosin. Tämä ei pystynyt ymmärtämään sitä, että oli tuominnut Katherinen syyttömänä elämään lähes 20 vuoden ajan halvaannuttavassa häpeässä, salailussa ja yksinäisyydessä sekä epävarmuudessa ja riippuvuudessa, joka kulutti Katherinen omanarvontuntoa joka päivä.
Vihdoin lähempänä neljänkympin ikää Katherine tapasi terapeutin, joka ei ollut psykiatri eikä lääkäri, vaan erikoistunut rentoutumiseen, visualisaation sekä oli persoonallisuudeltaan myötäelävä ja kunnioittava. Tämä terapeutti kertoi Katherinelle tärkeimmän: tämän omat tunteet, käsitykset ja arvot ovat hänelle itselleen tärkeimmät ja ainoa oman elämänsä totuus. Ei ollut ”hullua” eikä ”normaalia” tai ”alempiarvoista” tai ”ylempiarvoista”. Oli vain minä. Katherine sai suurta helpotusta siitä, että terapeutti kertoi rauhoittavien lääkkeiden sivuvaikutuksiin kuuluvan mm. pyörrytystä ja tunnetta siitä, että maa heiluu jalkojen alla. Hän ymmärsi lopulta, että kyseessä oli eräänlainen noidankehä, stressiä stressin päälle. Katherine oppi vähitellen rentoutumaan ja vähentämään bentsoja. Hän ymmärsi, että retkahtamista tapahtuu alkuvaiheessa väistämättä, mutta että ne pitää hyväksyä ja läpäistä mahdollisimman rauhallisesti. Oireet katoavat vähitellen kun et enää pelkää niitä. Katherinesta tuli hyvin vihainen kaikkia psykiatreja ja lääkäreitä kohtaan eikä suostunut tapamaan lääkäriä missään olosuhteissa. Hän oppi rentoutumaan ja sitä kautta voittamaan pyörrytyksen tunteen ja sisäisen arkuuden. ”Sain laihdutettu 17 kiloa! Opin hyväksymään itseni ja menemään ulos tapaamaan ihmisiä ilman kuorta tai valheellista peliä”. |
Lataa koko lehti
Helmi-lehden numerot on ladattavissa pdf-tiedostoina vuoden 2009 alusta alkaen. Vuosi 2011 Helmi 4/2011 (pdf 3,2 Mt) Helmi 3/2011 (pdf 2,2 Mt) Helmi 2/2011 (pdf 2,3 Mt) Helmi 1/2011 (pdf 2,2 Mt) Vuosi 2010 Helmi 4/2010 (pdf 2,0 Mt) Helmi 3/2010 (pdf 2,0 Mt) Helmi 2/2010 (pdf 2,5 Mt) Helmi 1/2010 (pdf 2,0 Mt) Vuosi 2009 HELMI 4/2009 (pdf 2,1 Mt) HELMI 3/2009 (pdf 2,0 Mt) HELMI 2/2009 (pdf 2,2 Mt) HELMI 1/2009 (pdf 1,6 Mt) |
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Miten pääsen eroon psyykenlääkkeistä? - Peter Lehmann
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti